Monet ovat nyt niin kamalan surullisia, että tavallisen vuodatukseni ja huonon humorisointini sijasta ajattelin yrittää sanoa jotain vakavampaa. Sanon varmasti monia asioita, jotka on jo monien tiedossa, mutta joskus ulkopuolisen sanomana monet asiat saavat uutta valaistusta :)
Kohdusta irtauduttuaan kaikki on yksi tunteen loputon aalto, kaaoksen lakkaamaton tuuli ja kompromissien määre. Tietynlaisten pulmien ratkaisut muuttuvat rutiineiksi, mutta jotkut iskut ylettyvät loppuun asti syvään ja löytää arkaa maata alleen.
Ihmisen ikuinen heikko kohta on rakkaus, ja se lähin, jonka kanssa jakaa. Jotkut eivät lopulta, tai koskaan, päästä ketään lähelleen ja torjuu vaaran haavoittua sillä tavoin, mutta toiset, jotka uskaltavat laskea itsensä myös toiselle, luottamuksen perustukselle, antautuvat vaaraan.
Suhde, joka on niin läheinen, että rakentaa ihmisen myös toiselle perustukselle, luo helposti halun tehdä toisesta osaa itsestään ja kietoa tämä täydellisesti kiinni omaan elämäänsä. Ihminen on kuitenkin aina niin yksilö, vapautta ja yksityisyyttä kaipaava olento, että se on mahdotonta.
Liian läheinen sitominen havahduttaa lopulta siihen, että rakastaakin mennyttä kuvaa, ja on ajanut toisen itsestään peruuttamattomasti kauas. Oman tilan luominen, jotkut ihmiset, joille toinen ei ole niin läheinen, tai edes kunnolla tuttu, ovat uskomattoman merkittäviä. Tuon suominen on upeimpia rakastamisen ja luottamisen palkintoja, joita rakkaalle voi ojentaa.
Yksikään rakkaus ei kuitenkaan suruja poista. Toista ei voi aina pelastaa, toinen surustuu, ehkä masentuu, eikä häntä voi auttaa. Ihmisen ulottuvuudet ovat loputtomat ja niin usein lähimmäisestä riippumattomat. Joskus tarvitsee kukin jota kuta täysin ulkopuolista tukijaa/tukea, eikä toinen voi silloin asialle mitään. Toisen on annettava parantua, olla vain kärsivällinen ja pyrkiä pehmeään ja kovaan vaatimusten mukaan tuossa kauniissa veitsenterätanssissa, jonka kestämiseen tarvitaan molemmilta ajoittain sydäntä ja voimaa, myötätuulia ja ymmärrystä, mutta monesti se myös palkitsee.
Umpikujiakin on, mutta jokaista seinää on hyvä tarkastella, onko se oikeasti ummessa. Luopua aina voi, mutta silloin jompi kumpi horjahtaa ja viiltää kätensä. Kuinka usein se on sen arvoista? Joskus se haavoittaa muitakin, lähimmäisiä, lapsia. Sisäiset haavat eivät aina ole edes lähimpien nähtävissä, edes omistajansa ja mahdottomia parantaa tai niihin edes puhaltaa.
Miten minä sitten käsittelen asioita? Olen sen suhteen varsin traditionaalinen mies. En avaudu. Asiat ovat minun. Minä isken seinän rikki, minä juon halvan viinipullon. Tilanteen, tai toisen osapuolen, kanssa olen, kuin mitään ei olisi. Vain tunteva sen näkee, jne. paskaa. Ei minusta nyt sen enempää.
Ihminen on kuitenkin aina lopulta yksin. Muista ei ole auttamaan kaikkialla, kukaan ei voi lopulta päättää puolestamme, korkeintaan painostaa. Taivummeko painostukseen? Se on oma asiamme. Vain kuolema on viimeinen raja, jolle ei voi sanoa ei, mutta kaikki muu on meidän päätettävissämme. Jokainen ratkaisu katkaisee polkuja johonkin, moni saattaa avata uuden jonnekin jne. Me olemme suruja, me olemme voittoja, me olemme ihmisiä, me lopumme ja alamme kunnes multaa ei enää ole, miten taas käytämme aikamme? Se on sydämemme asia.
Lopuksi:
Maailmassa on yksi toimiva klisé, se on ikuinen, kaikkien tuntema, se on aika. Antakaa sen vieriä, se lopulta vie loppuun. Surut, ilot, elämänkin, ja sitten voi vapaammin hengittää.
