Kirjoitetaan nyt tännekin, kun kaikkialle muualle on jo jotain nakutettu! Eli siis, jos on olemassa joku, joka ei ole vielä selville saanut, että Kylmä kaupunkiblues on lopullisoitunut, nyt tietää hänkin. Tämä ihmeellisyys tapahtui yhden aikaan aamuyöstä ja Emlin suosiollisella avustuksella myös ulossaatettiin pienen kirjekuorietsinnän (ja Morganiuksen tekstinkäsittelykyvyttömyyden) jälkeen.
Tuhat kiloa sementtiä taisi pudota kalloni laelta ja liikkuvuuden kepeys näkynee olemassaolossain. Huoh, kyllä siinä duunia riittikin, tosin loppua voisin vielä hinkata, mutta hooh. Ensin vähän taukoa. Tajusin myös, että siellä on kirjoitusvirhe... mahtava ranskantaitoni on ajoittain itkettävää... Siellä piti lukea Les Mémoires Blessées, nyt lukee Mémoires Les Blessées. Ottakoon siitä selvän, kuka haluaa. Toivottavasti tuomaristossa ei ole kauheasti ranskantaitoisia O.o
Nyt lähtee käyntiin hanke Kirveellä veistetyt sydämet. Siitä lisää myöhemmin.
Nyt voin siivota kämppäni. Tekee ihan hyvää.
torstai 29. tammikuuta 2009
maanantai 26. tammikuuta 2009
Juon bluesini kylmennetystä lasista
Otsikkona on lause, jota olen tuijottanut viimeiset viisi tuntia. Haluan käyttää sen, mutta en saa sen ympärille lihaa, PLÄÄH. En ole myöskään vielä ymmärtänyt, ettei saman ysärilevyn kuuntelu viittä kertaa putkeen tuota välttämättä inspiraatiota vaan räjäyttää sen rippeetkin, muttah!
Kun vein kirpputorille tavaraa (olen vihdoinkin saanut aikaiseksi ottaa kirpparipöydän!) niin selaillessani tavarapaljoutta löysin Cardigansin Gran Turismon ja meinasin saada sydänkohtauksen, sillä se oli kakara-ajan yksi kuunnelluimpia mahtavuuksia. Nyt olen aivan taivaissa sen kanssa ja kuuntelen sitä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja kohta varmaan kalloni hajoaa sillä muistan nämä biisit yhä lähes ulkoa :P
Hah, viikonloppu meni mammalla ja sekoitin siellä ihmiskunnalle pinkkejä drinkkejä, jotka menivät rumuudestaan huolimatta kiitettävästi alas. Kehitin myös hienon uuden juoman mahtilistalleni:
RÄJÄHTÄVÄSYDÄN (SHOTTI)
RÄJÄHTÄVÄSYDÄM (COCTAIL):
Että sellaista. Ärsyttää tosin, kun kittasin kaverin jägermaisterit... ei olisi pitänyt, epäkohteliasta.
Nyt pitäisi jaksaa mennä töihin piipahtamaan. Pitää editoida pari pätkää, sen jälkää murhata lisää kalloaan Kylmä kaupunkibluesilla.
Kun vein kirpputorille tavaraa (olen vihdoinkin saanut aikaiseksi ottaa kirpparipöydän!) niin selaillessani tavarapaljoutta löysin Cardigansin Gran Turismon ja meinasin saada sydänkohtauksen, sillä se oli kakara-ajan yksi kuunnelluimpia mahtavuuksia. Nyt olen aivan taivaissa sen kanssa ja kuuntelen sitä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja kohta varmaan kalloni hajoaa sillä muistan nämä biisit yhä lähes ulkoa :P
Hah, viikonloppu meni mammalla ja sekoitin siellä ihmiskunnalle pinkkejä drinkkejä, jotka menivät rumuudestaan huolimatta kiitettävästi alas. Kehitin myös hienon uuden juoman mahtilistalleni:
RÄJÄHTÄVÄSYDÄN (SHOTTI)
- 2cl kylmää absinttia
- 2cl kylmää punaista Curacaota
- tabascoa
RÄJÄHTÄVÄSYDÄM (COCTAIL):
- sinisiä jääpaloja (Curacao)
- kylmää absinttia
- kylmää punaista curacaota
- 1/2 veriappelsiinin mehut
Että sellaista. Ärsyttää tosin, kun kittasin kaverin jägermaisterit... ei olisi pitänyt, epäkohteliasta.
Nyt pitäisi jaksaa mennä töihin piipahtamaan. Pitää editoida pari pätkää, sen jälkää murhata lisää kalloaan Kylmä kaupunkibluesilla.
torstai 22. tammikuuta 2009
Hmm, hukkasin taitavuudessani tietokoneeni viime sunnuntaina. Olen paikantanut sen, mutta sitä hakemaan pitäisi kävellä kymmenen kilometriä, eikä oikein iske. Pääsen paikalle ENSI sunnuntaina, joten tulee täysi viikko koneetta (okei, huijaan. Käyn tämän kirjoittamassa kirjastolla).
Tästä johtuen olen saanut asioita aikaan aika helvetesti. Kiitettävä määrä romaaneja on kulunut näissä käsissä, ja jokunen varsin pätevä runo on vääntynyt muistikirjan sivuille... varamuistikirjan, sillä MOLEMMAT varsinaiset katosivat tietokoneen mukana. Samassa laukussa oli myös luonnoslehtiö ja kymmenisen arkkia laadukasta paperia (itseasiassa ainoat arkkini laadukasta paperia), joten kopiopaperitöitä tässä tehdään kun tyhjiä kankaitakaan ei enää ole.
Tämä kopiopaperityöskentely on ollut minulle jotakuinkin hyvästä, sillä en ole voinut tehdä mitään tosissani, ja olo on kuin lomalla. Paniikki iskenee ensi sunnuntaina, sillä silloin on kolme päivää aikaa saada Kylmä kaupunkiblues valmiiksi, ja muistan, että lauantaiyönä kirosin sanallista paskuuttani, sillä en yltänyt monessakaan sfääreihin, joihin kaipailin. Korjailtavaa siis vielä on ja kuvitusta ilman jäänee Kylmis, mutta enköhän hengissä selviydy.
Tietokoneenkäyttöni taitaa vähentyä myös koneen kotiinpaluun jälkeen, sillä tämä tietotekniikatta heiluminen on varsin vapahduttavaa. En ole ollut pitkään aikaan jaksavainen vaappumisessa kaupunginviivan ulkolaidoille, mutta nyt sekin tapahtui. Harmi, kun en enää polta. Se sammalkivi, käkkyräpuut ja ulappa vaatisivat sen. Muistorikas paikka, siellä on aina mahtia käydä.
Pidemmällekin olisin tahtonut, mutta työkeikkoja on pitkästä aikaa eteeni langennut, ts. rahaa on jälleen tienattavissa. Se estää talvimakuupussin kainaloon nappaamisen, mutta hyvä on näinkin. Tukikohta on kätevä pitää alla, ja se pysyy rahalla. Minuakin tullaan kuvaamaan yhdelle keikalle Seinäjoelta. Tyypit ovat korkeammalle koulutettuja, ja niillä on paremmat kamat mutta he kuvaavat minun työskentelyäni ja tekevät siitä toimittajantyöjuttua jonain harjoittelujuttuna. Minulle tämä on okei, sillä tykkään olla kuvassa, mutta huvittavaa on, että olen perjaatteessa epäpätevä työhön, jota teen, ja johon he olisivat päteviä. Mukana meidän päästä on myös kirjoittava ja valokuvaaja jotka sentään ovat päteviä.
Eipä tässä muuta, sillä kirjastossa olen, ja seuraavat kaipaavat koneelle. Kirjoittanen jotain järjellisempää (kuten valitan kirjoittajapaskuuttani :P) taas, kun oman muruisen näppämistöntapaisen eteeni saan, mutta siihen asti näillä eväillä.
Tästä johtuen olen saanut asioita aikaan aika helvetesti. Kiitettävä määrä romaaneja on kulunut näissä käsissä, ja jokunen varsin pätevä runo on vääntynyt muistikirjan sivuille... varamuistikirjan, sillä MOLEMMAT varsinaiset katosivat tietokoneen mukana. Samassa laukussa oli myös luonnoslehtiö ja kymmenisen arkkia laadukasta paperia (itseasiassa ainoat arkkini laadukasta paperia), joten kopiopaperitöitä tässä tehdään kun tyhjiä kankaitakaan ei enää ole.
Tämä kopiopaperityöskentely on ollut minulle jotakuinkin hyvästä, sillä en ole voinut tehdä mitään tosissani, ja olo on kuin lomalla. Paniikki iskenee ensi sunnuntaina, sillä silloin on kolme päivää aikaa saada Kylmä kaupunkiblues valmiiksi, ja muistan, että lauantaiyönä kirosin sanallista paskuuttani, sillä en yltänyt monessakaan sfääreihin, joihin kaipailin. Korjailtavaa siis vielä on ja kuvitusta ilman jäänee Kylmis, mutta enköhän hengissä selviydy.
Tietokoneenkäyttöni taitaa vähentyä myös koneen kotiinpaluun jälkeen, sillä tämä tietotekniikatta heiluminen on varsin vapahduttavaa. En ole ollut pitkään aikaan jaksavainen vaappumisessa kaupunginviivan ulkolaidoille, mutta nyt sekin tapahtui. Harmi, kun en enää polta. Se sammalkivi, käkkyräpuut ja ulappa vaatisivat sen. Muistorikas paikka, siellä on aina mahtia käydä.
Pidemmällekin olisin tahtonut, mutta työkeikkoja on pitkästä aikaa eteeni langennut, ts. rahaa on jälleen tienattavissa. Se estää talvimakuupussin kainaloon nappaamisen, mutta hyvä on näinkin. Tukikohta on kätevä pitää alla, ja se pysyy rahalla. Minuakin tullaan kuvaamaan yhdelle keikalle Seinäjoelta. Tyypit ovat korkeammalle koulutettuja, ja niillä on paremmat kamat mutta he kuvaavat minun työskentelyäni ja tekevät siitä toimittajantyöjuttua jonain harjoittelujuttuna. Minulle tämä on okei, sillä tykkään olla kuvassa, mutta huvittavaa on, että olen perjaatteessa epäpätevä työhön, jota teen, ja johon he olisivat päteviä. Mukana meidän päästä on myös kirjoittava ja valokuvaaja jotka sentään ovat päteviä.
Eipä tässä muuta, sillä kirjastossa olen, ja seuraavat kaipaavat koneelle. Kirjoittanen jotain järjellisempää (kuten valitan kirjoittajapaskuuttani :P) taas, kun oman muruisen näppämistöntapaisen eteeni saan, mutta siihen asti näillä eväillä.
perjantai 16. tammikuuta 2009
Haiku
Kaupungista aina lähden - kaupunkiin
aina palaan
En ole nähnyt
koivukujan kasvavan saati
tuntenut lehmää nimeltä.
Siitä en sentään tragediaa saa,
mutta asfalttipölyyn kyllästynyt olen
dollarihymyyn, pikkutakkilapsiin
jotka nokka pystyssä astelevat
natisevia katuja
Kaipaan johonkin
jossa muuta kuin melankolinen meri olisi
kohiseva koski
ja järveä
johon kadottaa
__________________________________________
Kaupunkiin kyllästyminen on tauti, joka minuun nykyään yhä useammin iskee. Ihminen, joka on 20 kertaa muuttanut 21 ensimmäisen elinvuotensa aikana, ei oikein osaa jämähtää yhteen rakennukseen pitkään... lisäksi olen kilometrien mies ja kaipaan liikkumista, tämä materia sitoo minua.
Vaarallista on, jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, ja nyt olen sen tehnyt! Kaipaan, hitto vie, muutosta, la clameur du silence. Ihmismassat, autot, hektisyyden betonitemppelit, ne kaikki kyllästyttävät minua, niin pateettista, niin merkityksetöntä, sielutonta.
Haluan jonnekin, missä ajattomuus, puut, saasteettomuus, pohjola. Aina, kun nousen pohjoisen tielle, tunnen olevani matkalla kotiin. Minä rakastan Lumijokea, Vahvalaa. Siellä aika on pysähtynyt keltaiseen ruohonkorteen; taivaalle, jolla haukat ja pilvenhattarat. Tielle on viisi kilometriä, sitä ympäröivät niityt ja metsät, joissa elämää, eläinten jälkiä. Kesällä paikka on täynnä hentoa keltakukkaa ja sinikelloa, meren tuulia, joen kohinaa. Olen rakastunut siihen paikkaan, mikäli koskaan päädyn Liminkaan (siellä on se opisto) muuttaisin sinne, mutta sukulaiset, riitelevät sukulaiset!
Mummi on viimeinen elossa oleva Vahvalalainen ja hän on yli 90 ja vanhainkodissa (Martta oli toiseksiviimeinen, haudattiin marraskuussa, sillä matkalla kirjoitin kylmänhäiveen kun mummi kysyi, missä Martta on, sanomani: mennyt kotiin). Sukulaiset repivät toisensa verille päättäessään, kuka purkaa tilan, kuka saa maat, eikä siellä voi asua. Ihmiset ovat hulluja omistamisen vimmassaan.
Tahdon jonnekin, jossa turvekattoinen maja, erämaa ja vesi, sisämaan vesi ja ajatus matkasta merelle. Meren rannalla olen aina asunut, ja vaikka sitä rakastan, niin mieluummin kaipaan. Meri ei koskaan päästä minua mihinkään, meri on viimeinen aava, maailman loputtomuuden vertauskuva, sen ikävä riittäisi minulle nyt.
Ottaisin mukaani kissan (ja liean), nokikeittimet, ruokaa, kahvia, nukkumakamppeet, vaadittavat vaatteet ynnä muut tarpeelliset ja kirjoittamisvälineet, joka pahuksen muistikirjani! Haluaisin myös maalausvärkit ja vanhan mekaanisen kirjoituskoneen.
Voisin tutustua johonkin lähiseudun toiseen erakkoon, siinä se. Joisin välillä kerallaan kahvit vailla sen erityisempää keskustelua, ehkä vain hiljaisuutta, toivottavasti hän olisi siinä yhtä hyvä kuin paappani... Ihmisiä voisin pyytää pidemmälle vierailulle pariin kertaan ja tyytyä siihen, sitten taas olla ja tehdä asioita. Vaeltamislupa olisi!
Plöh, en minä sitä ikuisesti haluaisi, ehkä pari vuotta, ja sitten katsoisi uudelleen. Ehkä jään armeijaan töihin. Rajavartijana olisi ihan kova olla.
aina palaan
En ole nähnyt
koivukujan kasvavan saati
tuntenut lehmää nimeltä.
Siitä en sentään tragediaa saa,
mutta asfalttipölyyn kyllästynyt olen
dollarihymyyn, pikkutakkilapsiin
jotka nokka pystyssä astelevat
natisevia katuja
Kaipaan johonkin
jossa muuta kuin melankolinen meri olisi
kohiseva koski
ja järveä
johon kadottaa
__________________________________________
Kaupunkiin kyllästyminen on tauti, joka minuun nykyään yhä useammin iskee. Ihminen, joka on 20 kertaa muuttanut 21 ensimmäisen elinvuotensa aikana, ei oikein osaa jämähtää yhteen rakennukseen pitkään... lisäksi olen kilometrien mies ja kaipaan liikkumista, tämä materia sitoo minua.
Vaarallista on, jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, ja nyt olen sen tehnyt! Kaipaan, hitto vie, muutosta, la clameur du silence. Ihmismassat, autot, hektisyyden betonitemppelit, ne kaikki kyllästyttävät minua, niin pateettista, niin merkityksetöntä, sielutonta.
Haluan jonnekin, missä ajattomuus, puut, saasteettomuus, pohjola. Aina, kun nousen pohjoisen tielle, tunnen olevani matkalla kotiin. Minä rakastan Lumijokea, Vahvalaa. Siellä aika on pysähtynyt keltaiseen ruohonkorteen; taivaalle, jolla haukat ja pilvenhattarat. Tielle on viisi kilometriä, sitä ympäröivät niityt ja metsät, joissa elämää, eläinten jälkiä. Kesällä paikka on täynnä hentoa keltakukkaa ja sinikelloa, meren tuulia, joen kohinaa. Olen rakastunut siihen paikkaan, mikäli koskaan päädyn Liminkaan (siellä on se opisto) muuttaisin sinne, mutta sukulaiset, riitelevät sukulaiset!
Mummi on viimeinen elossa oleva Vahvalalainen ja hän on yli 90 ja vanhainkodissa (Martta oli toiseksiviimeinen, haudattiin marraskuussa, sillä matkalla kirjoitin kylmänhäiveen kun mummi kysyi, missä Martta on, sanomani: mennyt kotiin). Sukulaiset repivät toisensa verille päättäessään, kuka purkaa tilan, kuka saa maat, eikä siellä voi asua. Ihmiset ovat hulluja omistamisen vimmassaan.
Tahdon jonnekin, jossa turvekattoinen maja, erämaa ja vesi, sisämaan vesi ja ajatus matkasta merelle. Meren rannalla olen aina asunut, ja vaikka sitä rakastan, niin mieluummin kaipaan. Meri ei koskaan päästä minua mihinkään, meri on viimeinen aava, maailman loputtomuuden vertauskuva, sen ikävä riittäisi minulle nyt.
Ottaisin mukaani kissan (ja liean), nokikeittimet, ruokaa, kahvia, nukkumakamppeet, vaadittavat vaatteet ynnä muut tarpeelliset ja kirjoittamisvälineet, joka pahuksen muistikirjani! Haluaisin myös maalausvärkit ja vanhan mekaanisen kirjoituskoneen.
Voisin tutustua johonkin lähiseudun toiseen erakkoon, siinä se. Joisin välillä kerallaan kahvit vailla sen erityisempää keskustelua, ehkä vain hiljaisuutta, toivottavasti hän olisi siinä yhtä hyvä kuin paappani... Ihmisiä voisin pyytää pidemmälle vierailulle pariin kertaan ja tyytyä siihen, sitten taas olla ja tehdä asioita. Vaeltamislupa olisi!
Plöh, en minä sitä ikuisesti haluaisi, ehkä pari vuotta, ja sitten katsoisi uudelleen. Ehkä jään armeijaan töihin. Rajavartijana olisi ihan kova olla.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Ett jobb med lön er inte min melodi
Vaikka kyllä sekin kelpaisi. Huomenna palannen siivoojan duuniin, tai siis tänään, sillä olen jo herännyt. Heräsin puoli kaksi ja tässä nyt istun. Kohta voisi keittää kahvia ja niin edelleen, mutta voisin koittaa pysyä asiassa.
Katselin tänään taas koulutuspaikkoja, enkä ymmärrä, miksen voi kiinnostua mistään järjellisestä :P teatteritekniikka löysi uusimpana suloisuutena kaipuulistalle ja vieläpä, kun yritin etsiä järjellisiä (ts. rahaatuottavia) vaihtoehtoja, ARG. Mutta maskeeraus ja puvustelu ja teknistely olisi unelmallista, slurps (paitsi etten vieläkään osaa käyttää ompeluasioita, mutta kai sitä väkipakolla oppisi ;) )
Palkka ei siis ilmeisestikään tule koskaan olemaan juttuni, huoh. Fiksuin, minkä löysin, oli kulttuurituottaja. Pääsisi värkkäämään festareita ja muuta jännäpännää, mutta äh... tarkoittaisi sadan miljoonan velkaa kahdessa viikossa, kun järjestäisin kumminkin spesiaalinäyttelyitä pronssivedoksille omasta perseestäni tai jotain muuta yhtä älykästä (kuka hitto olikaan se "taiteilija", joka väänsi jalometallijäljennöksiä julkkisten palleista). Työllistyminen oli kuulemma 80% vuonna 2007, joka nyt ei ole ihmeellisyyksiä viidestätoista, mutta joo... kävi ilmi, että joutuisin muuttamaan hevon perseeseen, eli Mikkeliin tai Savonlinnaan o__o (Voihan Happy Hour ja neljä norsua päälle, paitsi että maailman piristävin juna), joten taidan edelleen miettiä painotekniikkaa& kustannustoimintaa vakavasti :D (joka muuten ei ole niin tyhmä idea, ehkä muutan Homeperseensuolle syömään timanttihyttysiä tai erakoksi Islannin nummille, hah).
Ps. Taiteesta puheenollen, lukekaa tuo minusta ihan hiton hieno! Mutta miksi helvetessä norsuja pohjolassa? Hah! Siperiannorsuja! (mutta niistä toiste :P)
EDITIO: YÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄtahtoo teatteritekniikkaa!!!eiHALUUeiHALUUEIHALUUAAARGH!! murs murs omnom
Katselin tänään taas koulutuspaikkoja, enkä ymmärrä, miksen voi kiinnostua mistään järjellisestä :P teatteritekniikka löysi uusimpana suloisuutena kaipuulistalle ja vieläpä, kun yritin etsiä järjellisiä (ts. rahaatuottavia) vaihtoehtoja, ARG. Mutta maskeeraus ja puvustelu ja teknistely olisi unelmallista, slurps (paitsi etten vieläkään osaa käyttää ompeluasioita, mutta kai sitä väkipakolla oppisi ;) )
Palkka ei siis ilmeisestikään tule koskaan olemaan juttuni, huoh. Fiksuin, minkä löysin, oli kulttuurituottaja. Pääsisi värkkäämään festareita ja muuta jännäpännää, mutta äh... tarkoittaisi sadan miljoonan velkaa kahdessa viikossa, kun järjestäisin kumminkin spesiaalinäyttelyitä pronssivedoksille omasta perseestäni tai jotain muuta yhtä älykästä (kuka hitto olikaan se "taiteilija", joka väänsi jalometallijäljennöksiä julkkisten palleista). Työllistyminen oli kuulemma 80% vuonna 2007, joka nyt ei ole ihmeellisyyksiä viidestätoista, mutta joo... kävi ilmi, että joutuisin muuttamaan hevon perseeseen, eli Mikkeliin tai Savonlinnaan o__o (Voihan Happy Hour ja neljä norsua päälle, paitsi että maailman piristävin juna), joten taidan edelleen miettiä painotekniikkaa& kustannustoimintaa vakavasti :D (joka muuten ei ole niin tyhmä idea, ehkä muutan Homeperseensuolle syömään timanttihyttysiä tai erakoksi Islannin nummille, hah).
Ps. Taiteesta puheenollen, lukekaa tuo minusta ihan hiton hieno! Mutta miksi helvetessä norsuja pohjolassa? Hah! Siperiannorsuja! (mutta niistä toiste :P)
EDITIO: YÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄtahtoo teatteritekniikkaa!!!eiHALUUeiHALUUEIHALUUAAARGH!! murs murs omnom
maanantai 12. tammikuuta 2009
Kootut flunssalääkkeet
Tämänkertaisesta flunssasta paranin suhteellisen tylsän normaalein keinoin. Särkylääkettä, mustaherukkaa ja valkosipulia. Luulin nimittäin, että sinappijauheeni on loppu.
Kuolemansinappi on mitä parhain keino flunssan nujertamiseen! Se on chilitapascovalkosipulisinappia, jota tarjoillaan riisin kera. Sillä hikoilee flunssan helvettiin alta aikayksikön! Sivuoireina voi aiheutua pahimmillaan huutoa ja pomppimista ympäri huonetta, mutta toimii uskomattoman hyvin nuhaan ja kurkkukipuun! Pääkipukin saattaa unohtua. Suosittelen. Sekaan voi laittaa myös hunajaa pehmittämään. Muuten vatsa saattaa hieman kärvistellä. Tein tänään siitä hieman laimeampaa versiota ja omnom.
Toinen kuninkaallisuus on hunajarommi! Sitä ei siis ryypätä ryypäten, vaan maistella mukavia pikku snpaseja. (ei se ole edes kauhean vahvaa, joten lähinnä lääkkeenä) tehoaa hyvin. Alkaa olo iltaa myöten helpottaa. En suosittele mamon testaamaa versiota: Raaka viina. Seuraavana päivänä voi olla flunssan lisäksi kiitettävä päänsärky ja saa kiskoa tuplamäärän särkylääkkeitä!
PS. Salmiakkikossukin on toimivaa.
Sitruuna on kolmas kivuus. Auttaa hyvin kurkkukipuun. Sekaan kannattaa kuitenkin ehkä sotkea jotakin, jos tahtoo sääliä vatsaraukkaansa!
Kuolemansinappi on mitä parhain keino flunssan nujertamiseen! Se on chilitapascovalkosipulisinappia, jota tarjoillaan riisin kera. Sillä hikoilee flunssan helvettiin alta aikayksikön! Sivuoireina voi aiheutua pahimmillaan huutoa ja pomppimista ympäri huonetta, mutta toimii uskomattoman hyvin nuhaan ja kurkkukipuun! Pääkipukin saattaa unohtua. Suosittelen. Sekaan voi laittaa myös hunajaa pehmittämään. Muuten vatsa saattaa hieman kärvistellä. Tein tänään siitä hieman laimeampaa versiota ja omnom.
Toinen kuninkaallisuus on hunajarommi! Sitä ei siis ryypätä ryypäten, vaan maistella mukavia pikku snpaseja. (ei se ole edes kauhean vahvaa, joten lähinnä lääkkeenä) tehoaa hyvin. Alkaa olo iltaa myöten helpottaa. En suosittele mamon testaamaa versiota: Raaka viina. Seuraavana päivänä voi olla flunssan lisäksi kiitettävä päänsärky ja saa kiskoa tuplamäärän särkylääkkeitä!
PS. Salmiakkikossukin on toimivaa.
Sitruuna on kolmas kivuus. Auttaa hyvin kurkkukipuun. Sekaan kannattaa kuitenkin ehkä sotkea jotakin, jos tahtoo sääliä vatsaraukkaansa!
plömps plömps sanoi vekkuli biisoni
Flunssani alkaa olla parantumassa ja juhlistin sitä rikkomalla kattolamppuni. Onnistuin lyömään sen päälläni pirstaleiksi toikkaroidessani pimeässä (siis yhden kuvun, en sentään kaikkia) ja nyt siinä on 4 lasikukkaa jäljellä ja yksi epämääräinen reikä. Varsin suloista.
Purin tänään kissaani korvaan kun oli tylsää ja se alkoi kehräämään. Se on masokisti. Luulen myös, että se on yrittänyt jälleen itsemurhaa kusemalla jatkojohtoon, ainakin jatkojohto haisi siltä, joten olen yhä onnellinen, että kytken moiset pois päältä ellen käytä.
Roikuin mamolla yhden yön ja söin itseni läskiksi. Ryöstin myös joitain sämpylöitä mukaan, joten luultavasti selviän taas muutaman päivän. Töitä ei ole tullut, mutta kuulemma pääsen kaupungille siivoamaan (siellä on PARAS olla kahvia IKUISESTI) jos vain haluan. Varmaan pakko, sillä liikaa hyviä levyjä on tulossa, meikkivarastoni käy tyhjiä (onpa taas puhetta mieheltä) ja nälkä saattaa iskeä yllättävästi. Sain sovittua vuokrani ps. tältä kuulta. Saan maksaa sen kahdessa osassa. Ensi kuuksi olisi saatava jotain järkevää aikaiseksi. Nyt painun takaisin toilailemaan (ehkä voisin harkita myös nukkumista)
Purin tänään kissaani korvaan kun oli tylsää ja se alkoi kehräämään. Se on masokisti. Luulen myös, että se on yrittänyt jälleen itsemurhaa kusemalla jatkojohtoon, ainakin jatkojohto haisi siltä, joten olen yhä onnellinen, että kytken moiset pois päältä ellen käytä.
Roikuin mamolla yhden yön ja söin itseni läskiksi. Ryöstin myös joitain sämpylöitä mukaan, joten luultavasti selviän taas muutaman päivän. Töitä ei ole tullut, mutta kuulemma pääsen kaupungille siivoamaan (siellä on PARAS olla kahvia IKUISESTI) jos vain haluan. Varmaan pakko, sillä liikaa hyviä levyjä on tulossa, meikkivarastoni käy tyhjiä (onpa taas puhetta mieheltä) ja nälkä saattaa iskeä yllättävästi. Sain sovittua vuokrani ps. tältä kuulta. Saan maksaa sen kahdessa osassa. Ensi kuuksi olisi saatava jotain järkevää aikaiseksi. Nyt painun takaisin toilailemaan (ehkä voisin harkita myös nukkumista)
perjantai 9. tammikuuta 2009
ÖMBRÖÖÖÖÖH!
Minulla on NÄLKÄ! NÄLKÄ NÄLKÄ NÄLKÄ!!!! Eikä minulla ole ruokaa (karjalanpiirakkani olivat vanhoja ;___; jääkaappini on täynnä VANHAA!!) eikä rahaa, eikä mitään paitsi kuolemanflunssa puhelimestakin loppuu saldo ja kämppä lähtee eikä töitä tullut ja nukuin taas pommiin enkä voi liikkua kun on FLUNSSA!!! Kuumetta, päänsärkyä, tautisia lihaksia ja NÄLKÄ!!! Tahdon ruokaa, paljon ruokaa, lihaa, makkaraa, leipää, mitä tahansa vaikka kaalia jos niikseen tulee! FRITEERATTUA KAALIA! Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa ja maalata, enkä jaksaisi, mutta on pakko sillä muuten ajattelen vain flunssaa ja Kylmä kaupunkibluesista on kolme ensimmäistä osaa valmiit, ne saa lukea ja kertoa, pitääkö ne tappaa vaiko jee ja nyt kirjoitan lisää ja MINULLA ON NÄLKÄ muumivisassakin olin Nuuskamuikkunen vaikken edes nuuskaa ja ainoa villapaitani on kirkkaanpunainen!
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Fumblausta, täyttäjiä ja muuta peruskuivaa
Tänään olen ollut aikaansaapa. Nuorin siksosein, Miia, täytteli 13 vuotta ja kävin juhlistamassa sitä. Hupaisaa sinänsä, ettei ole oikein osannut sisäistää sitä yli 10 vuotiaaksi, vieläkään.
Ropessa onnistuin tapattamaan tiedustelijani upealla epic fumblella! (d20 systeemissä kaksi 1 peräkkäin) ja sitä myöten romauttamaan kellotornin niskaani. Koko illan olen sitten kirjoittanut uutta hahmoa, vääntänyt kuvia, kirjoittanut tarinaa ja sen sellaista. Ihan mukavasti se on näinkin mennyt. Tosin muutaman tunnin kuluttua olisi oltava kaupungissa mamon kanssa törmäilemässä ja sen jälkeen on tarkoitus mennä syömään ja fjadikin tulee mukaan.
Ps. Huomenna etsin töitä. Pitäkää peukkuja, haen levykaupasta ja Hesburgerista.
Ropessa onnistuin tapattamaan tiedustelijani upealla epic fumblella! (d20 systeemissä kaksi 1 peräkkäin) ja sitä myöten romauttamaan kellotornin niskaani. Koko illan olen sitten kirjoittanut uutta hahmoa, vääntänyt kuvia, kirjoittanut tarinaa ja sen sellaista. Ihan mukavasti se on näinkin mennyt. Tosin muutaman tunnin kuluttua olisi oltava kaupungissa mamon kanssa törmäilemässä ja sen jälkeen on tarkoitus mennä syömään ja fjadikin tulee mukaan.
Ps. Huomenna etsin töitä. Pitäkää peukkuja, haen levykaupasta ja Hesburgerista.
tiistai 6. tammikuuta 2009
Hulluutta ja humalaa (kirjaimellisesti)
Jaahas, joku sitten keksi eilen, että olisi hauskaa juottaa Morgan humalaan ja onnistuikin tavoitteessaan. Ei mitenkään hienoa, sillä minä olen vakaasti päättänyt olla olematta taas vähään aikaan aineistosta vaikuttuneena, mutta jooh. Niin kävi! Toki suostuin parille, mutta jotenkin se vaan kolahti ja sitten... noh, mentiin ja lujaa. Jos joku ps. törmäsi minuun netissä, jonka ilmeisesti osasin avata kotiini eksyttyäni, niin sori. Olin kuulemma yöllä jossain kuuden? maissa messengerin sankari :P
Hmm, ja joo. Sain toissa päivänä kehittyneelle Tappakaa Harry Potter (älkää kysykö miksi) punkbändille jo keikan :D Unohdin tosin kertoa, että biisejä ei ole kuin kaksi... hmm, taitaa vähän venähtää tämä väli! Biisit ovat kuitenkin Tappakaa Harry Potter ja... Tappakaa Harry Potter. Bändin jokaisen biisin on tarkoitus olla nimeltään Tappakaa Harry Potter ja niitä tehdään kymmenen, nih.
Hmm, ja joo. Sain toissa päivänä kehittyneelle Tappakaa Harry Potter (älkää kysykö miksi) punkbändille jo keikan :D Unohdin tosin kertoa, että biisejä ei ole kuin kaksi... hmm, taitaa vähän venähtää tämä väli! Biisit ovat kuitenkin Tappakaa Harry Potter ja... Tappakaa Harry Potter. Bändin jokaisen biisin on tarkoitus olla nimeltään Tappakaa Harry Potter ja niitä tehdään kymmenen, nih.
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Surustajille, monille
Monet ovat nyt niin kamalan surullisia, että tavallisen vuodatukseni ja huonon humorisointini sijasta ajattelin yrittää sanoa jotain vakavampaa. Sanon varmasti monia asioita, jotka on jo monien tiedossa, mutta joskus ulkopuolisen sanomana monet asiat saavat uutta valaistusta :)
Kohdusta irtauduttuaan kaikki on yksi tunteen loputon aalto, kaaoksen lakkaamaton tuuli ja kompromissien määre. Tietynlaisten pulmien ratkaisut muuttuvat rutiineiksi, mutta jotkut iskut ylettyvät loppuun asti syvään ja löytää arkaa maata alleen.
Ihmisen ikuinen heikko kohta on rakkaus, ja se lähin, jonka kanssa jakaa. Jotkut eivät lopulta, tai koskaan, päästä ketään lähelleen ja torjuu vaaran haavoittua sillä tavoin, mutta toiset, jotka uskaltavat laskea itsensä myös toiselle, luottamuksen perustukselle, antautuvat vaaraan.
Suhde, joka on niin läheinen, että rakentaa ihmisen myös toiselle perustukselle, luo helposti halun tehdä toisesta osaa itsestään ja kietoa tämä täydellisesti kiinni omaan elämäänsä. Ihminen on kuitenkin aina niin yksilö, vapautta ja yksityisyyttä kaipaava olento, että se on mahdotonta.
Liian läheinen sitominen havahduttaa lopulta siihen, että rakastaakin mennyttä kuvaa, ja on ajanut toisen itsestään peruuttamattomasti kauas. Oman tilan luominen, jotkut ihmiset, joille toinen ei ole niin läheinen, tai edes kunnolla tuttu, ovat uskomattoman merkittäviä. Tuon suominen on upeimpia rakastamisen ja luottamisen palkintoja, joita rakkaalle voi ojentaa.
Yksikään rakkaus ei kuitenkaan suruja poista. Toista ei voi aina pelastaa, toinen surustuu, ehkä masentuu, eikä häntä voi auttaa. Ihmisen ulottuvuudet ovat loputtomat ja niin usein lähimmäisestä riippumattomat. Joskus tarvitsee kukin jota kuta täysin ulkopuolista tukijaa/tukea, eikä toinen voi silloin asialle mitään. Toisen on annettava parantua, olla vain kärsivällinen ja pyrkiä pehmeään ja kovaan vaatimusten mukaan tuossa kauniissa veitsenterätanssissa, jonka kestämiseen tarvitaan molemmilta ajoittain sydäntä ja voimaa, myötätuulia ja ymmärrystä, mutta monesti se myös palkitsee.
Umpikujiakin on, mutta jokaista seinää on hyvä tarkastella, onko se oikeasti ummessa. Luopua aina voi, mutta silloin jompi kumpi horjahtaa ja viiltää kätensä. Kuinka usein se on sen arvoista? Joskus se haavoittaa muitakin, lähimmäisiä, lapsia. Sisäiset haavat eivät aina ole edes lähimpien nähtävissä, edes omistajansa ja mahdottomia parantaa tai niihin edes puhaltaa.
Miten minä sitten käsittelen asioita? Olen sen suhteen varsin traditionaalinen mies. En avaudu. Asiat ovat minun. Minä isken seinän rikki, minä juon halvan viinipullon. Tilanteen, tai toisen osapuolen, kanssa olen, kuin mitään ei olisi. Vain tunteva sen näkee, jne. paskaa. Ei minusta nyt sen enempää.
Ihminen on kuitenkin aina lopulta yksin. Muista ei ole auttamaan kaikkialla, kukaan ei voi lopulta päättää puolestamme, korkeintaan painostaa. Taivummeko painostukseen? Se on oma asiamme. Vain kuolema on viimeinen raja, jolle ei voi sanoa ei, mutta kaikki muu on meidän päätettävissämme. Jokainen ratkaisu katkaisee polkuja johonkin, moni saattaa avata uuden jonnekin jne. Me olemme suruja, me olemme voittoja, me olemme ihmisiä, me lopumme ja alamme kunnes multaa ei enää ole, miten taas käytämme aikamme? Se on sydämemme asia.
Lopuksi:
Maailmassa on yksi toimiva klisé, se on ikuinen, kaikkien tuntema, se on aika. Antakaa sen vieriä, se lopulta vie loppuun. Surut, ilot, elämänkin, ja sitten voi vapaammin hengittää.
Kohdusta irtauduttuaan kaikki on yksi tunteen loputon aalto, kaaoksen lakkaamaton tuuli ja kompromissien määre. Tietynlaisten pulmien ratkaisut muuttuvat rutiineiksi, mutta jotkut iskut ylettyvät loppuun asti syvään ja löytää arkaa maata alleen.
Ihmisen ikuinen heikko kohta on rakkaus, ja se lähin, jonka kanssa jakaa. Jotkut eivät lopulta, tai koskaan, päästä ketään lähelleen ja torjuu vaaran haavoittua sillä tavoin, mutta toiset, jotka uskaltavat laskea itsensä myös toiselle, luottamuksen perustukselle, antautuvat vaaraan.
Suhde, joka on niin läheinen, että rakentaa ihmisen myös toiselle perustukselle, luo helposti halun tehdä toisesta osaa itsestään ja kietoa tämä täydellisesti kiinni omaan elämäänsä. Ihminen on kuitenkin aina niin yksilö, vapautta ja yksityisyyttä kaipaava olento, että se on mahdotonta.
Liian läheinen sitominen havahduttaa lopulta siihen, että rakastaakin mennyttä kuvaa, ja on ajanut toisen itsestään peruuttamattomasti kauas. Oman tilan luominen, jotkut ihmiset, joille toinen ei ole niin läheinen, tai edes kunnolla tuttu, ovat uskomattoman merkittäviä. Tuon suominen on upeimpia rakastamisen ja luottamisen palkintoja, joita rakkaalle voi ojentaa.
Yksikään rakkaus ei kuitenkaan suruja poista. Toista ei voi aina pelastaa, toinen surustuu, ehkä masentuu, eikä häntä voi auttaa. Ihmisen ulottuvuudet ovat loputtomat ja niin usein lähimmäisestä riippumattomat. Joskus tarvitsee kukin jota kuta täysin ulkopuolista tukijaa/tukea, eikä toinen voi silloin asialle mitään. Toisen on annettava parantua, olla vain kärsivällinen ja pyrkiä pehmeään ja kovaan vaatimusten mukaan tuossa kauniissa veitsenterätanssissa, jonka kestämiseen tarvitaan molemmilta ajoittain sydäntä ja voimaa, myötätuulia ja ymmärrystä, mutta monesti se myös palkitsee.
Umpikujiakin on, mutta jokaista seinää on hyvä tarkastella, onko se oikeasti ummessa. Luopua aina voi, mutta silloin jompi kumpi horjahtaa ja viiltää kätensä. Kuinka usein se on sen arvoista? Joskus se haavoittaa muitakin, lähimmäisiä, lapsia. Sisäiset haavat eivät aina ole edes lähimpien nähtävissä, edes omistajansa ja mahdottomia parantaa tai niihin edes puhaltaa.
Miten minä sitten käsittelen asioita? Olen sen suhteen varsin traditionaalinen mies. En avaudu. Asiat ovat minun. Minä isken seinän rikki, minä juon halvan viinipullon. Tilanteen, tai toisen osapuolen, kanssa olen, kuin mitään ei olisi. Vain tunteva sen näkee, jne. paskaa. Ei minusta nyt sen enempää.
Ihminen on kuitenkin aina lopulta yksin. Muista ei ole auttamaan kaikkialla, kukaan ei voi lopulta päättää puolestamme, korkeintaan painostaa. Taivummeko painostukseen? Se on oma asiamme. Vain kuolema on viimeinen raja, jolle ei voi sanoa ei, mutta kaikki muu on meidän päätettävissämme. Jokainen ratkaisu katkaisee polkuja johonkin, moni saattaa avata uuden jonnekin jne. Me olemme suruja, me olemme voittoja, me olemme ihmisiä, me lopumme ja alamme kunnes multaa ei enää ole, miten taas käytämme aikamme? Se on sydämemme asia.
Lopuksi:
Maailmassa on yksi toimiva klisé, se on ikuinen, kaikkien tuntema, se on aika. Antakaa sen vieriä, se lopulta vie loppuun. Surut, ilot, elämänkin, ja sitten voi vapaammin hengittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)