@HQ

Näyttelyäni jouduttiin siirtämään, sillä näyttelypaikkani entinen omistaja lupasi ystävälleen ASETELMANÄYTTELYN ennen minua. Toivottavasti ne ovat edes cooleja asetelmia kuten jättiläismäisiä kukkia joiden terälehdet ovatkin veitsiä tms. Tosin minusta tuntuu, että tätä ei tule tapahtumaan vaan näytteillä onkin heleänvärisiä orvokkeja pullossa vierellään kahvikuppi ja taustallaan lakana. Kiroan hänet ja kaikki humaltuvat, piippuapolttavat antikvariaattorivaarit!

Muuten olen onnistunut palautumaan Turkuun ja seuraavaksi pitäisi palautua lomasta... On kuitenkin mukava olla täällä. Pystyn taas kirjoittamaan kun on vähän yksityisyyttä ympärillä. Vaasassa oli joko kavereita, perheenjäseniä tai kissoja kaikkialla (tosin ainoastaan kissat olivat niin typeriä, että tanssivat öisin ripaskaa naamallani, mikä tosin oli tavallaan mielenkiintoinen kokemus). Siinä häslingissä ei oikein sanoja valunut.

Rauhoittumisyritykseni meni (taas) osin harakoille, mutta onnistuin olemaan paljon kiltistikin. Minulla oli myös deitti jolla ei ollut tarvetta polttaa maailmaa poroksi, joka oli hieman erikoista. Kiva kuitenkin.


Sitten jotain tyystin muuta ja epäminua, ysäriä!!!!:



Olin unohtanut tuon biisin ja nyt teen jotain ihmeellistä! Katson animua! Ghost in the Shell on aika koleeta kauraa.

Nojoo, sitten syy, miksi nyt jotain tällaista kirjoitin. Risingille piti saada vielä yksi kuva, että päästään kirjoittamaan. Tässä sitten:

Geistes und Falteres

Kotini on myös perhosten... ainakin siltä vaikuttaa, sillä niitä on täällä taas. Itseasiassa pitkästä aikaa. Valtion aikana niitä ei ole näkynyt, mutta nyt on. Joskus kun olin ääliö teini-ikäinen (arg, nyt jokainen, joka haluaa antaa Morganin pitää itsearvonsa ikitursona - ainaisena kivitettävänä dorgana ja kakara-ajan ääliöpahiksena, jonka perseily oli johtaa ajoittain pahempiin probleemiin, jättää lukematta! Ties mitä uutteita teeheni on lisätty, kun tällaista tänne kirjoittelen, muttah), niin kuvittelimme silloisen ensirakkauteni kera, että perhonen oli unien hän, joka tuli käymään luonani, kun valvoin silloinkin kaikki yöt maalaillen, jos en yhteiskuntaa räjäyttänyt.

Silloin oli nokkosperhosia. Nyt on yöperhosia, jotka nyt kuitenkin ovat lähinnä kivoja. (kaikkee sitä muistaakin, *menee mutisemaan nurkkaan*)

Imbesilliytymisestä - veikkaisin

Arjella on tyhmentävä vaikutus - etenkin sotilasarjella. Aivoja ei joudu käyttämään mihinkään ellei väkisin painele kirjastoon ja hanki sieltä jotain raskaampaa, mutta totuus on, ettei se raskaampi oikein tahdo painua kurkusta alas, kun aikaa voi niin kätevästi tuhlata istuen sotilaskodissa munkkia turvassa ja kahvia mukissa alapäähuumoria laukoen. Se on varusmiehen perussairaus.

Tahtoisin opiskelemaan, mutta huomasin, että ennen kuin voin oikeastaan opiskella muuta kuin elokuva-alaa (jota en nyt välttämättä tiedä, viitsinkö. Joskus tulevaisuudessa olisi ehkä ihan ok tulla toimeen muuten kuin arvalla - näin kokemuksen mukaan voisin sanoa), minun täytyy päntätä joitain hikisiä lukiokursseja iltaopiskeluna tai jonain. Päivälukioon ei näin päälle kaksikymppisenä yllättäen ihan haluta. Ehkä vain opettelen keittämään hyvää kiljua ja trokaan sitä alaikäisille loppuelämäni (eikunhä?)... siinä sentään olisi täydellistä tyylittömyyttä!

____

Puolet asepalveluksesta on nyt takana... On tehtävä päätös, aionko tosiaan hajatusteni mukaan pyrkiä rauhanturvahommiin - ja ehkä jopa hetkeksi sopimussoltuksi - ennen kuin teen mitään muuta. Oikeastaan se houkuttaa suhteellisen paljon. Tulisi kokemuksia, joita muuten ei mistään ja matkarahaakin sitten kun pääsen pois, eikä mitenkään vähääkään... Huoh näitä käännekohtien pähkäilyjä. Ne ovat maailman haastavimpia, ja lopulta kuitenkin - kaikki uusi, minkä jättää toteuttamatta - jää häiritsemään.

Anyways.. Aarne meni naimisiin ja hankki kersan... kuherruskuukausikin... toivottavasti ei käy näin:

Huomenta kymmenluku!

On nyt tammikuu ja minäOlen Vaasassa. Mamalla on sauna ja systerillä Playstation. Kaksi asiaa, joihin en ole koskenut liian pitkän aikaan. Ne ovat virkistäviä.

Viime vuosikymmenen ilmiöt olivat kuulemma iPod, Radioheadin In Rainbows -levy (antoivat suuntaa uudelle musiikkikulttuurille); Youtube & Idols -tyyliset ohjelmat edustivat taas vuosituhannen "jokaisesta julkkis" ideaa.Gootit, Pissaliisat ja lopussa tarjoillut Emot kuulemma ilmensivät muotisuuntauksia Vintagen ohella. Tästä lisää Billboardin listalla. Oma vuosikymmeneni taas sisälsi kaikenlaista muuta, mutta en nyt jaksa siitä sen enempää tässä. Nautin menneestä. Uuteen vuosikymmeneen voi nyt lähteä hyvin mielin, ja miettiä, että Psycho- & Rockabilly tulevat kaiketi merkitsemään jotain uuden kympin alussa enteiden mukaan. Näin Morganin muotisuuntausennustus menköön.

Sitten muihin uutisiin:

Uusi vuosiTampereella ei sammuttanut sosiaalikuumettani. Tällä hetkellä kiroan vuotta valtion koirana sillä huvittaisi hankkia jotain harrastusta, josta mukavasti voisi kaivaa vähän uusia ihmissuhteita. Voisi käytetyt heittää pois (eikunhä?)

Pidin Valosta, kahvilasta Tampereella. Istuin siellä kaksi tuntia, ja olisin istunut kauemminkin, mutta ajattelin ehtiä junaan. Kuitenkin löysin sen (kiitos Vehkalle, suositteli sitä jollekulle muulle, kuin minulle, mutta minä tartuin syöttiin, ha!), ja se oli hauskaa, sillä muualla kuin Vaasassa ei ole Café de Parisia, mutta kaikkialta olisi löydettävä korvikepaikka, missä voi luppoajallaan tehdä asioita. Nyt minulla on sellainen Tampereella.

Armeijassa ihminen muuttuu kirjenistiksi. Minulla vain on kovin vähän osoitteita ja kirjoittaisin mielellään useammalle ihmiselle kuin nyt, sillä muutamaa naamaa ei huvita hukuttaa kirjeisiin, joita tylsänä viikkona saattaisi paukuttaa useamman menemään. Hyvät ihmiset, ketkä vain, jotka haluatte turhaa lukemista, antakaa osoitteenne, niin voin ruokkia riippuvuuttani, ja lähettää kirjeitä. Osoitteita otetaan vastaan mm. sähköpostilla.

-Isti

Ististä, jos jostakin, voin sanoa, että hän rakastuu renttuihin. Kaksi edellistä suhdettaan olivat punkkarinistejä, ja vaikka he rakastivatkin häntä, oli rakkaus todellista lähinnä silloin, kun he sanoivat:

- Oikeasti, vaikka olisin viisi vuotta selvinpäin niin jos jonain päivänä huomaisin, että säästössä lojuu vaikka 7000€ lomarahoja, eikä kuukuteen olisi mitään tekemistä, pumppaisin itseni niin täyteen, että makaisin haudassa ennen kuukauden loppua.

Omasivat riippuvuuksistaan huolimatta enemmän tahdikkuutta kuin minä, joka en ikinä jää, koska pelkään sitä enemmän kuin lähtemistä. Outo negaatioasetelma tässä.

Entä -Isti? Hän ymmärtää liikaa ihmisiä, hyväksyykin, naivisti.

Näimme ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, sanoi:

- Et ole muuttunut.

Ei hänkään. Lupasin jäädä vielä muutamaksi päiväksi, mutta lähdin. Olisin tarvinnut julkisiin neljä euroa Minulla ei ollut.

Korni II (Recontre Le Moi)

Eilen kyrpiinnytti, tänään myös kyllästyttää. Jotenkin epämääräisen epämääräinen päivä sisältäen roolipelaajia, kovettuneita mandariinia, pahaa&hyvää kahvia, tiger nutseja & elämäni ensimmäinen migreenikohtaus!

Paah, veikkailen, että tämä yleiskäristys johtuu varsin meuhkaavasta männäviikosta ,ja nyt pitäisi laskeutua normitasolle, eli ts. täytyy olla itsensä kanssa. Ei ole yhtä lailla järkättyä tekemistä all-the-time, ja pitäisi jaksaa rauhoittua& olla itse aktiivinen. Käy yhtäkkiseltään kunnon päälle kun seurana myös asioita, jolle nyt ei vain mitään mahda. Typerää ihmiseloa se. Perseestä ajottain, mutta huomenna on aina aamu.
.....

Koskahan Ropeltajaporukka ymmärtää lyödä vetoa kuolemastani, sillä peleissä kerran minulta on meinannut lähteä taju, kerran katkesi verisuoni ohimolta, kerran oli 39.5 kuumetta ja nyt näin asiat kahtena ja alkoi uskomaton päänsärky ts. eloni ensimmäinen migreenikohtaus, hard fuck.
En tosin viitsinyt sanoa siitä ääneen.
Enkä kyllä myöskään kaipaa seuraavaa.
.....

Eilen palautin myös nuo päähäni Turunreissuksi unohtuneet silmälasit ja olen vaihtelun vuoksi sokea kuin käpy. Meneehän se näinkin. Toivottavasti kovin moni auto ei kolhiinnu vuokseni.

Korni (on myös kieli)

Tänään lievästi sanottuna kyrpii.
Ai mikä?
No ihan minä itse.
Joinain päivinä on hienoa huomata olevansa varsin kyvykäs typeryyteen ja ajattelemattomuuteen & väsähtäneen olemassaolonsa hikisyyteen.

Minulla on ikiaikainen häiritsevä piirre ajautua viihdyttämään ihmiskuntaa yleisesti, ja sitten jäävät jutut, joilla saattaisi olla henkilökohtaista merkitystä sivummalle. Se on helveten ärsyttävää, kun ei sitä ole oikeastaan edes huomannut, kunnes on jo myöhäistä! Hooh... On aina lopulta hetki, kun asioista tulee liian myöhäisiä ja vittu... sitä ennen tarvitsen potkun takaraivoon, mutta joo. Varmaan 90% ei nyt sisäistä, mitä tarkoitan, enkä jaksa siksi enempää asiasta soosata, joten muihin juttuihin.

My Dying Bride on potkinut uuden tuotoksen esille eikä se kuuleman mukaan ole edes haiseva vaan jotakuinkin jopa hyvä, joka on ihan kiitettävä saavutus sadan tonnin ulostekuorman jälkeen. Onnea sille ja halleluja, tosin en itse sitä uskalla hankkia, ennen kuin tiedän, mitä se oikeasti on.
.....

Resident Evil massatykitys (uusia leffoja ja pelejä, jee!) on saavuttanut sellaisenkin pisteen, että påskina asian tiimoin vaatettuneina heilumme moisina Vaasan rumuudessa. Odottaen sitä ja siitä hauskuutusta nyt tässä möllöilenlöllöilen.
.....

Tänään oli suuri pyrkimykseni hankkia omistukseeni suomi-saksa -sanakirjan (pikavippiä on vielä jäljellä), mutta kirjakaupan hyllyyn sitä ei oltu saatu tungetuksi, vaan sen sijaan se oli täynnä kaiken maailman suomi-swahili/hindi/islanti/mikälie sanakirjoja, joita varmasti joka toinen kaipaa hyllyynsä, mutta olisi sinne nyt yhden suomi-saksan voinut ahdistella!

Nooh, löytyihän sellainen varastokaluamisen jälkeen, mutta kostoksi en edes ostanut, kun 30 yrittivät siitä nylkeä. Haistakoon mammutin kärzää!

ps

Hmm, hukkasin taitavuudessani tietokoneeni viime sunnuntaina. Olen paikantanut sen, mutta sitä hakemaan pitäisi kävellä kymmenen kilometriä, eikä oikein iske. Pääsen paikalle ENSI sunnuntaina, joten tulee täysi viikko koneetta (okei, huijaan. Käyn tämän kirjoittamassa kirjastolla).

Tästä johtuen olen saanut asioita aikaan aika helvetesti. Kiitettävä määrä romaaneja on kulunut näissä käsissä, ja jokunen varsin pätevä runo on vääntynyt muistikirjan sivuille... varamuistikirjan, sillä MOLEMMAT varsinaiset katosivat tietokoneen mukana. Samassa laukussa oli myös luonnoslehtiö ja kymmenisen arkkia laadukasta paperia (itseasiassa ainoat arkkini laadukasta paperia), joten kopiopaperitöitä tässä tehdään kun tyhjiä kankaitakaan ei enää ole.

Tämä kopiopaperityöskentely on ollut minulle jotakuinkin hyvästä, sillä en ole voinut tehdä mitään tosissani, ja olo on kuin lomalla. Paniikki iskenee ensi sunnuntaina, sillä silloin on kolme päivää aikaa saada Kylmä kaupunkiblues valmiiksi, ja muistan, että lauantaiyönä kirosin sanallista paskuuttani, sillä en yltänyt monessakaan sfääreihin, joihin kaipailin. Korjailtavaa siis vielä on ja kuvitusta ilman jäänee Kylmis, mutta enköhän hengissä selviydy.

Tietokoneenkäyttöni taitaa vähentyä myös koneen kotiinpaluun jälkeen, sillä tämä tietotekniikatta heiluminen on varsin vapahduttavaa. En ole ollut pitkään aikaan jaksavainen vaappumisessa kaupunginviivan ulkolaidoille, mutta nyt sekin tapahtui. Harmi, kun en enää polta. Se sammalkivi, käkkyräpuut ja ulappa vaatisivat sen. Muistorikas paikka, siellä on aina mahtia käydä.

Pidemmällekin olisin tahtonut, mutta työkeikkoja on pitkästä aikaa eteeni langennut, ts. rahaa on jälleen tienattavissa. Se estää talvimakuupussin kainaloon nappaamisen, mutta hyvä on näinkin. Tukikohta on kätevä pitää alla, ja se pysyy rahalla. Minuakin tullaan kuvaamaan yhdelle keikalle Seinäjoelta. Tyypit ovat korkeammalle koulutettuja, ja niillä on paremmat kamat mutta he kuvaavat minun työskentelyäni ja tekevät siitä toimittajantyöjuttua jonain harjoittelujuttuna. Minulle tämä on okei, sillä tykkään olla kuvassa, mutta huvittavaa on, että olen perjaatteessa epäpätevä työhön, jota teen, ja johon he olisivat päteviä. Mukana meidän päästä on myös kirjoittava ja valokuvaaja jotka sentään ovat päteviä.

Eipä tässä muuta, sillä kirjastossa olen, ja seuraavat kaipaavat koneelle. Kirjoittanen jotain järjellisempää (kuten valitan kirjoittajapaskuuttani :P) taas, kun oman muruisen näppämistöntapaisen eteeni saan, mutta siihen asti näillä eväillä.

Haiku

Kaupungista aina lähden - kaupunkiin
aina palaan
En ole nähnyt
koivukujan kasvavan saati
tuntenut lehmää nimeltä.

Siitä en sentään tragediaa saa,
mutta asfalttipölyyn kyllästynyt olen
dollarihymyyn, pikkutakkilapsiin
jotka nokka pystyssä astelevat
natisevia katuja

Kaipaan johonkin
jossa muuta kuin melankolinen meri olisi
kohiseva koski
ja järveä
johon kadottaa

__________________________________________

Kaupunkiin kyllästyminen on tauti, joka minuun nykyään yhä useammin iskee. Ihminen, joka on 20 kertaa muuttanut 21 ensimmäisen elinvuotensa aikana, ei oikein osaa jämähtää yhteen rakennukseen pitkään... lisäksi olen kilometrien mies ja kaipaan liikkumista, tämä materia sitoo minua.

Vaarallista on, jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, ja nyt olen sen tehnyt! Kaipaan, hitto vie, muutosta, la clameur du silence. Ihmismassat, autot, hektisyyden betonitemppelit, ne kaikki kyllästyttävät minua, niin pateettista, niin merkityksetöntä, sielutonta.

Haluan jonnekin, missä ajattomuus, puut, saasteettomuus, pohjola. Aina, kun nousen pohjoisen tielle, tunnen olevani matkalla kotiin. Minä rakastan Lumijokea, Vahvalaa. Siellä aika on pysähtynyt keltaiseen ruohonkorteen; taivaalle, jolla haukat ja pilvenhattarat. Tielle on viisi kilometriä, sitä ympäröivät niityt ja metsät, joissa elämää, eläinten jälkiä. Kesällä paikka on täynnä hentoa keltakukkaa ja sinikelloa, meren tuulia, joen kohinaa. Olen rakastunut siihen paikkaan, mikäli koskaan päädyn Liminkaan (siellä on se opisto) muuttaisin sinne, mutta sukulaiset, riitelevät sukulaiset!

Mummi on viimeinen elossa oleva Vahvalalainen ja hän on yli 90 ja vanhainkodissa (Martta oli toiseksiviimeinen, haudattiin marraskuussa, sillä matkalla kirjoitin kylmänhäiveen kun mummi kysyi, missä Martta on, sanomani: mennyt kotiin). Sukulaiset repivät toisensa verille päättäessään, kuka purkaa tilan, kuka saa maat, eikä siellä voi asua. Ihmiset ovat hulluja omistamisen vimmassaan.

Tahdon jonnekin, jossa turvekattoinen maja, erämaa ja vesi, sisämaan vesi ja ajatus matkasta merelle. Meren rannalla olen aina asunut, ja vaikka sitä rakastan, niin mieluummin kaipaan. Meri ei koskaan päästä minua mihinkään, meri on viimeinen aava, maailman loputtomuuden vertauskuva, sen ikävä riittäisi minulle nyt.

Ottaisin mukaani kissan (ja liean), nokikeittimet, ruokaa, kahvia, nukkumakamppeet, vaadittavat vaatteet ynnä muut tarpeelliset ja kirjoittamisvälineet, joka pahuksen muistikirjani! Haluaisin myös maalausvärkit ja vanhan mekaanisen kirjoituskoneen.

Voisin tutustua johonkin lähiseudun toiseen erakkoon, siinä se. Joisin välillä kerallaan kahvit vailla sen erityisempää keskustelua, ehkä vain hiljaisuutta, toivottavasti hän olisi siinä yhtä hyvä kuin paappani... Ihmisiä voisin pyytää pidemmälle vierailulle pariin kertaan ja tyytyä siihen, sitten taas olla ja tehdä asioita. Vaeltamislupa olisi!

Plöh, en minä sitä ikuisesti haluaisi, ehkä pari vuotta, ja sitten katsoisi uudelleen. Ehkä jään armeijaan töihin. Rajavartijana olisi ihan kova olla.