Haiku

Kaupungista aina lähden - kaupunkiin
aina palaan
En ole nähnyt
koivukujan kasvavan saati
tuntenut lehmää nimeltä.

Siitä en sentään tragediaa saa,
mutta asfalttipölyyn kyllästynyt olen
dollarihymyyn, pikkutakkilapsiin
jotka nokka pystyssä astelevat
natisevia katuja

Kaipaan johonkin
jossa muuta kuin melankolinen meri olisi
kohiseva koski
ja järveä
johon kadottaa

__________________________________________

Kaupunkiin kyllästyminen on tauti, joka minuun nykyään yhä useammin iskee. Ihminen, joka on 20 kertaa muuttanut 21 ensimmäisen elinvuotensa aikana, ei oikein osaa jämähtää yhteen rakennukseen pitkään... lisäksi olen kilometrien mies ja kaipaan liikkumista, tämä materia sitoo minua.

Vaarallista on, jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, ja nyt olen sen tehnyt! Kaipaan, hitto vie, muutosta, la clameur du silence. Ihmismassat, autot, hektisyyden betonitemppelit, ne kaikki kyllästyttävät minua, niin pateettista, niin merkityksetöntä, sielutonta.

Haluan jonnekin, missä ajattomuus, puut, saasteettomuus, pohjola. Aina, kun nousen pohjoisen tielle, tunnen olevani matkalla kotiin. Minä rakastan Lumijokea, Vahvalaa. Siellä aika on pysähtynyt keltaiseen ruohonkorteen; taivaalle, jolla haukat ja pilvenhattarat. Tielle on viisi kilometriä, sitä ympäröivät niityt ja metsät, joissa elämää, eläinten jälkiä. Kesällä paikka on täynnä hentoa keltakukkaa ja sinikelloa, meren tuulia, joen kohinaa. Olen rakastunut siihen paikkaan, mikäli koskaan päädyn Liminkaan (siellä on se opisto) muuttaisin sinne, mutta sukulaiset, riitelevät sukulaiset!

Mummi on viimeinen elossa oleva Vahvalalainen ja hän on yli 90 ja vanhainkodissa (Martta oli toiseksiviimeinen, haudattiin marraskuussa, sillä matkalla kirjoitin kylmänhäiveen kun mummi kysyi, missä Martta on, sanomani: mennyt kotiin). Sukulaiset repivät toisensa verille päättäessään, kuka purkaa tilan, kuka saa maat, eikä siellä voi asua. Ihmiset ovat hulluja omistamisen vimmassaan.

Tahdon jonnekin, jossa turvekattoinen maja, erämaa ja vesi, sisämaan vesi ja ajatus matkasta merelle. Meren rannalla olen aina asunut, ja vaikka sitä rakastan, niin mieluummin kaipaan. Meri ei koskaan päästä minua mihinkään, meri on viimeinen aava, maailman loputtomuuden vertauskuva, sen ikävä riittäisi minulle nyt.

Ottaisin mukaani kissan (ja liean), nokikeittimet, ruokaa, kahvia, nukkumakamppeet, vaadittavat vaatteet ynnä muut tarpeelliset ja kirjoittamisvälineet, joka pahuksen muistikirjani! Haluaisin myös maalausvärkit ja vanhan mekaanisen kirjoituskoneen.

Voisin tutustua johonkin lähiseudun toiseen erakkoon, siinä se. Joisin välillä kerallaan kahvit vailla sen erityisempää keskustelua, ehkä vain hiljaisuutta, toivottavasti hän olisi siinä yhtä hyvä kuin paappani... Ihmisiä voisin pyytää pidemmälle vierailulle pariin kertaan ja tyytyä siihen, sitten taas olla ja tehdä asioita. Vaeltamislupa olisi!

Plöh, en minä sitä ikuisesti haluaisi, ehkä pari vuotta, ja sitten katsoisi uudelleen. Ehkä jään armeijaan töihin. Rajavartijana olisi ihan kova olla.

ÖMBRÖÖÖÖÖH!

Minulla on NÄLKÄ! NÄLKÄ NÄLKÄ NÄLKÄ!!!! Eikä minulla ole ruokaa (karjalanpiirakkani olivat vanhoja ;___; jääkaappini on täynnä VANHAA!!) eikä rahaa, eikä mitään paitsi kuolemanflunssa puhelimestakin loppuu saldo ja kämppä lähtee eikä töitä tullut ja nukuin taas pommiin enkä voi liikkua kun on FLUNSSA!!! Kuumetta, päänsärkyä, tautisia lihaksia ja NÄLKÄ!!! Tahdon ruokaa, paljon ruokaa, lihaa, makkaraa, leipää, mitä tahansa vaikka kaalia jos niikseen tulee! FRITEERATTUA KAALIA! Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa ja maalata, enkä jaksaisi, mutta on pakko sillä muuten ajattelen vain flunssaa ja Kylmä kaupunkibluesista on kolme ensimmäistä osaa valmiit, ne saa lukea ja kertoa, pitääkö ne tappaa vaiko jee ja nyt kirjoitan lisää ja MINULLA ON NÄLKÄ muumivisassakin olin Nuuskamuikkunen vaikken edes nuuskaa ja ainoa villapaitani on kirkkaanpunainen!

EskoSankareita ja muinaisia monstereita

Tänä päivänä ratkaistiin muinaisten hirviöiden taistelu, sillä Näckebröd, kissain mun, yritti ryöstää minttukeksini! Vähemmästäkin on saatu ydinkärkiä perseeseen, että sietäisi varoa. Ydinkärkiä ei kuitenkaan mihinkään tugettu, sillä lukitsin itsemurhakandinaatin syömisprojektin ajaksi toiseen huoneeseen ja nautin, ah niin ihanista, keksosita YKSIN MWAHAHAHAA! Nyt tuo rakastettava olento nukkuu taas jossain viittani alla lämpöisessä kulmassa, sillä asunto on lievästi viileä, lämmitys ei toimi (minä tykkään) ja on kerrankin riehumatta!

Viimeyö oli suden yö. Heräsin kolmelta, enkä enää nukkunut. Iskin siis Nurmion Tangomanifestin soittimeen ja kiepuin pitkin lattioita Näckebrödin kera (onko eloni tylsää, jopa tanssin kissani kanssa o.O ). Näckebröd vain oli maailman paskin tanssija ja sillä on sitäpaitsi huono itsetunto. Kun askeleensa meni sekaisin, se vain puri kantapäähän saadakseen minutkin luopumaan, mutta sitä iloa en hänelle suonut! Neljän aikaan aloitin sitten siivoustuokion ja nyt pöydälle mahtuu laskemaan lautasen WAU! Kuuta en sentään ulvonut (pitää vielä joskus kiipeillä katolle ulvoilemaan, naapurit arvostaisivat musiikillista lahjakkuuttani, jeah)

Keskiyöllä on sitten Nanonanonanonanonanonanoilun aika! Saattaa virrata intressanttia sälää näytölle, sillä pohjasuunnittelun toteuttamisen suunnittelua pohdin, mutten toteuttanut. Olen siis täysin tyhjän päällä (joka vissiin jopa on asianmukaista) ja valmis kirjoittamaan vaikka Batmanin Spidermankalsareiden häpeällisyydestä. Vaaleanpunaisten elefanttien vadelmatanssi saattaa myös olla suosittu aihe.

Päivän sana on EskoSankari.
Ai, että mikä on Eskosankari? No se on se tyyppi, joka kiipeää talvipakkasilla lyhtypylvääseen ja nuolee huipulla rautaista tankoa. Jos pudottautuu vielä riippumaan kielensä varaan, on vähintään muinainen norjalainen!