Tästä ei ole haastetta minulle, vaiko liikaakin?

Valvotun inspiraationtäyteisen yön jälkeinen aamu on ehkä maailman huonoin hetki kirjoittaa blogimerkintä, mutta kirjoitan sen silti:

Olen täynnä tätä kaupunkia. Olen sylkenyt sen katupölyä sisuksistani viimeiset seitsemän vuotta, ja viimeiset viisi Bräntööltä, jossa nyt asun, yliopistolaishelvetissä - elämättömien pikku nilkkien keskellä, joista tulee taloushallinan uuden sukupolven kyrvänimijöitä söpöissä pikkuporvaripiireissään, joissa käydään kahdesti vuodessa aurinkorannoilla käristymässä, pettämässä ja ryyppäämässä kuin rantautuneet valaat (tosin tämä rinnastus loukkaa valaita, niillä on sentään munaa). Lisäksi nämä älykääpiöt eivät edes itse halua sitä, vaan soittavat minulle vaikka keskellä yötä saadakseen kuulla vittuilua ja makupaloja lääkeannostuksiensa väliin jostain tylsistyttävästä kahvilasta, kadunkulmasta, keikasta, matkasta - ja pitävät sitä jonain helveten elämäntäyteisenä ihmeenä!?

Vittu

Tämä on yhtä saamarin piiriä, jossa menneen idiootin tilalle eksyy aina uusi, jonka kaavin jossain keikalla notkuessani baaritiskiltä sammuneena ja taas mennään. Olen luusereiden, vätyksien ja tylsimysten tarttumapiste, halleluja! ...ja seksuaalifriikkien. Minä en vittuunnu hinteistä, lesboista tai transuista, mutta oikeasti! Jos joku tuntee tarvetta kertoa, kuinka hänen intohimonsa on nähdä tappamiensa eläinten eritteitä ja sisälmyksiä kaadettuna lateksipukuihin pukeutuneiden naisten ylle, niin miettiköön kahdesti, ennen kuin avaa turpansa, hitto. Pahoinvointiraja on minullakin.

Minä pidän eläimistä.
Enkä ole ihan niin kusipää, kuin annan ajottain ymmärtää.

Tällä hetkellä olisin helveten onnellinen, jos joku saisi minut uskomaan, ettei minun tarvitse yrittää olla enemmän kuin olen, tai luoda koko maailmaa.

Onnistuisi raapimaan jotain inhimillistä esiin nihilistisen kivipinnan takaa.

Saisi minut rauhoittumaan edes helveten sekunniksi.